Vietimme juuri maanantaina mielenterveyspäivää. Jokaikinen päivä on kuitenkin muistettava, että elämme keskellä mielenterveyskriisiä, jota 2020-luku suurine mullistuksineen on vain pahentanut.
Valitettavasti mielenterveyspalvelut eivät tällä hetkellä pysty vastaamaan kasvavaan kysyntään ja niissä on myös alueellista vaihtelua. Lisäksi riittävien palveluiden saanti on liikaa kiinni lompakon paksuudesta. Nämä molemmat asiat ovat suuria yhdenvertaisuusongelmia.
Raahelaisena päättäjänä kannan tällä hetkellä suurta huolta siitä, että Raahesta ollaan lopettamassa kymmenpaikkainen psykiatrian osasto, mikä uhkaa samalla johtaa alueen mielenterveystyön henkilöstöresurssin romahtamiseen.
Psykiatrista osastohoitoa on pyritty siirtämään jo pitkään avohoitoon. Tämän kehityssuunnan taustalla on ollut ajatus vakavasti sairaiden osallisuuden vahvistamisesta yhteiskunnassa sekä hoidon laadun parantamisesta. Valitettavasti avohoitoa ei kuitenkaan ole samalla vahvistettu ja kehitetty tarpeeksi.
Psykiatrisen osastohoidon alasajo on kiihtynyt aivan viime vuosina ja olemme jo alle kansainvälisten suositusten osastopaikkojen määrässä. Tämä on psyykkisesti sairaiden ihmisoikeuksien kannalta huolestuttavaa, sillä aina tulee olemaan myös heitä, jotka tarvitsevat toistuvastikin sairaalahoitoa. Sairaalapaikkojen voimakas väheneminen näkyy esimerkiksi niin, että moni sairaalaan tuleva on entistä huonommassa kunnossa ja potilaita myös kotiutetaan huonossa kunnossa. Tämä on viesti, joka tulee esimerkiksi heidän omaisiltaan.
Aina, kun mielenterveysongelmista puhutaan, on tärkeä muistaa, kuinka laajalle lähipiiriin yhden sairastuminen vaikuttaa. Varsinkin, jos riittävää hoitoa ei saa ajoissa, myös lähipiiri kuormittuu ja pahimmillaan sairastuu itse. Esimerkiksi yli puolet masentuneiden vanhempien lapsista sairastuu itse ja aivan liian moni vanhempi joutuu taistelemaan uupumukseen asti lapsensa hoidon puolesta.
Psykiatriassa monet hoitomuodot tuntuvat edelleen keskittyvän pitkälti yksilöihin, vaikka koko yhteisöä pitäisi hoitaa. Näin voimme myös estää psyykkisten ongelmien siirtymisen sukupolvelta toiselle, mikä on myös ylisukupolviseen huono-osaisuuteen puuttumisessa ydinkysymys.
Ei ole kuitenkaan oikein pistää yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien, kuten riittämättömän toimeentulon, nuorille asetettujen kohtuuttomien odotusten ja työelämän ongelmien ratkaisemista yksilöiden ja heidän terapeuttiensa harteille. Jotta mielenterveyskriisi voidaan ratkaista, meidän on kysyttävä, miksi ihmiset sairastuvat psyykkisesti ja puututtava syihin. Esimerkiksi perustulon vaatiminen voi olla mielenterveyspolitiikkaa siinä missä terapian saatavuuden parantaminenkin.