Mennyt koronavuosi on ollut pitkä ja rankka erityisesti lapsille ja nuorille. Ongelmat ovat kasaantuneet myös niillä aikuisilla, jotka jo ennen koronaa kamppailivat esimerkiksi mielenterveyden ja yksinäisyyden kanssa.

Välttämättömät rajoitustoimet ovat sairastuttaneet ihmisiä. Yksinäisyys on ottanut tilaa ihmisten elämässä ja lisännyt riskiä sairastua masennukseen. Perheissä kärsitään kireästä ilmapiiristä ja toimeentulo huolestuttaa yhä useampia. Suomen Mielenterveys ry:n mukaan koronakriisi on lisännyt mielenterveysongelmia ja esimerkiksi terapialähetteiden ja kriisipuhelimen yhteydenottojen määrät ovat lisääntyneet.

Liikunnalla on tutkitusti yhteys fyysisen terveyden lisäksi myös mielenterveyteen. Monelle kunnon ylläpitäminen on tullut välttämättömien koronarajoitusten myötä lähes mahdottomaksi, kun uimahallit, kuntosalit ja pelivuorot ovat kiinni.

Viiden lapsen äitinä tiedän, mitä tärkeiden harrastusten peruuntuminen ja kaverisuhteiden jäätyminen tekee lasten hyvinvoinnille. Vuosi on lasten ja nuorten elämässä paljon pidempi aika kestää rajoituksia kuin aikuisille. On lapsia, jotka esimerkiksi ennen koronaa eivät vielä olleet murrosiässä ja jotka ovat joutuneet käymään läpi teiniksi tulemisen ilot ja surut etäelämässä.

Siksi Vasemmistoliiton mielestä koronarajoitusten purkaminen tulee aloittaa lapsista ja nuorista. Pelkkä rajoitusten purkaminen ei myöskään riitä, vaan meidän on kuunneltava lapsia ja heidän huoliaan tulevasta. Onko oppimisen taidot päässeet unohtumaan? Kummitteleeko mielessä pahoja ajatuksia pitkän yksinäisyyden jälkeen? Onko käsitys tulevaisuudesta muuttunut? Korona on synnyttänyt erityisesti mielenterveyden hoitovelkaa ja sitä tulee määrätietoisesti purkaa seuraavina vuosina eikä ainoastaan todeta rajoituksia päättyneiksi.

Myös iso osa nuorista aikuisista uupuu korkeakoulujen etäopiskeluun. Yksin opiskeleminen on vaikeaa ja raskasta, mutta korkeakouluopiskelijoiden elämään kuuluu myös erityisesti ihmissuhteiden luominen, mikä on etäelämässä tehty vaikeaksi. Arvoitukseksi jää, montako parisuhdetta on koronakriisin takia jäänyt muodostumatta, kun nuoret eivät pääse kohtaamaan toisiaan kampuksille ja luentosaleihin.

Julkisessa keskustelussa toistellaan usein, että 90-luvun laman virheitä ei saa toistaa enää yhdenkään sukupolven kohdalla. Toisin sanoen lapsilta ja nuorilta ei voi viedä kasvun ja kukoistuksen edellytyksiä nakertamalla palveluista ja ajamalla ihmisiä köyhyyteen ja työttömyyteen. Lieneekö asian huomioiminen koskaan ollut ajankohtaisempaa. Lapset ja nuoret tarvitsevatkin pienempiä luokkia, tukiopetusta, kerhotoimintaa ja harrastuksia jokaiselle ja lisää turvallisia aikuisia arkeen. Koronasukupolvelle ei saa langettaa samoja rangaistuksia kuin 90-luvun laman lapsille.

Myöskään lasten vanhempia ei saa ajaa työttömyyteen liian kireällä talouspolitiikalla. Elvytystoimia on jatkettava ja yrittäjiä on autettava pahimpien aallonpohjien yli. Jokaista konkurssia valtio ei voi estää, mutta turhimmat se voi yrittää torjua oikea-aikaisilla toimilla.

Jos Suomi nyt alkaa pidentämään lamaa leikkauksilla ja säästämään lapsista ja nuorista, voivat seuraukset olla peruuttamattomia. Siksi Suomi tarvitsee akuutin kriisin jälkeen huolellisen toipumisohjelman, jossa ihmisten mukana pysyminen turvataan. Monia pitää tukea kouluttautumaan ja löytämään uusi työ. Koronakriisistä kärsineet tulevat vielä pitkään tarvitsemaan lisätukea ja on meidän tehtävämme varmistaa, että he myös saavat sen.

Koronatilanne on vaikeutunut erityisesti pääkaupunkisedulla. Hallitus on viime päivinä neuvotellut uusista keinoista puuttua tilanteeseen. Taustalla on huoli esimerkiksi terveydenhuollon kantokyvystä.

Olemme vasemmistoliitossa suhtautuneet kriittisesti liikkumisen rajoittamiseen. Kysymys on kaikkea muuta kuin helppo. Selvää kuitenkin on, että syvälle perusoikeuksiin meneviä toimia on punnittava todella tarkkaan.

Ihmisten perustavanlaatuisia oikeuksia ei voi rajata vain sillä perustella, että ihmiset ottaisivat vakavasti tilanteen. Perusoikeuksiin puuttuvilta rajausten muotoiluilta edellytetään täsmällisyyttä sekä oikeasuhtaisuutta ja tämä on liikkumisrajoitusten kohdalla vaikeaa. Se, mikä on kullekin ihmisille välttämätöntä liikkumista, ei ole helppo kysymys sekään.

Julkisuudessa on käyty paljon keskustelua esimerkiksi ulkonaliikkumiskiellosta. Monelle siitä tulee mieleen sotatilan kaltainen tilanne ja termi ulkonaliikkumiskielto viekin keskustelua monesti väärille urille. Liikkumisrajoituksissa ei ole kuitenkaan ollut tarkoitus rajata pois kokonaan ulkona liikkumista. Esimerkiksi ulkoilu olisi edelleen sallittua. Tätä on tärkeä painottaa, sillä ulkoilu on erittäin tärkeää ihmisten hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta.

Kun puhutaan liikkumisrajoitusten vaikutuksista, olen kuitenkin erityisen huolissani yksinäisten ihmisten sekä lasten ja nuorten sosiaalisten kontaktien rajaamisesta. Jos ulkona olevat tapaamiset rajataan lähinnä vain samassa taloudessa asuviin, monelta jää jaksamisen kannalta olennaiset tapaamiset pois. Jo nyt olemme keskellä mielenterveyden kriisiä, joten jokaisella olisi oltava mahdollisuus perhetilanteesta riippumatta ylläpitää tärkeitä ihmissuhteita.

Liikkumisrajoituksissa haastavaa on myös niiden valvonta. Virkavalta joutuisi käyttämään tässä harkintaa. Vaarana on, että valvonta ei olisi oikeudenmukaista, vaan keskittyisi tietyille alueille. Pahimmissa tapauksessa tuloksena olisi syrjintä ja ihmisten profilointi.

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat todella väsyneitä tilanteeseen. Rajoitettua arkea ja juhlaa olisi helpompi kestää, kun tietäisi, milloin pääsemme siirtymään normaalimpaan aikaan. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin noudattanut suosituksia hyvin. Mahdolliset liikkumisrajoitukset eivät myöskään tulisi koskemaan kuin vaikeimman tautitilanteen alueita. Muualla meillä on nyt tilaisuus näyttää, että tilanne voidaan saada haltuun ilman niitäkin.